Äidin ja tyttären yhteinen lukublogi.

perjantai 21. huhtikuuta 2017




Mila Teräs : Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Ei minulla ole muuta kotia kuin työni.


Olen pyydystänyt kuvia kuin hämärässä lepattavia yöperhosia. Olen etsinyt hetkiä, näennäisen merkityksettömiä, mutta sellaisia, joissa häivähtää laimentamaton elämä.


Värit marssivat mieleeni vuorotellen, vihreä, violetti, punainen. Värit hyräilevät, rukoilevat, runoilevat, itkevät,nauravat, ovat kylmiä, kuumia,makeita, suolaisia,sileitä ja karkeita. Jos löytäisin heti oikean, voisin kai laskea siveltimeni lopullisesti. 


Orimattilainen kirjailija Mila Teräs ( s.1975) häikäistyi Ateneumissa syksyllä 2012 kiertäessään Helene Schjerfbeckin 150-vuotis juhlanäyttelyssä. Näyttely jätti häneen jäljen. Tätä jälkeä oli sisäisesti pakko seurata, ottaa selvää miten ja miksi se tuli, ja ennen kaikkea: kuka ja mitä on tämä taiteilija, joka edelleen vaikuttaa näin syvästi?
Kirjailija tunsi tarvetta lähteä seuraamaan Schjerfbeckin jälkiä ulkomaita myöden. Hän lähti Pariisiin, Bretagneen, Cornwallin St Ivesiin ja Saltsjöbadeniin Ruotsiin ja näillä matkoillaan hän piirsi itselleen kuvaa Helene Schjerfbeckistä, sanoitti sitä, mitä hänestä lukuisista lähteistä löysi.
Näin syntyi Mila Teräksen toinen aikuisromaani Jäljet, 2017, s. 277

Lasten- ja nuortenkirjoillaan  esim. Telma-sarja)  tutuksi tullut Mila Teräs on silkkaa silkkiä ja samettia loihtiessaan lukijan eteen kuvaa aikamme rakastetuimmasta taiteilijasta. Hän maalaa sanoillaan, taitavasti sommitetuilla lauseillaan, jotka jo itsessään ovat kuin taideteos.


Taikuri on lyhdynsytyttäjä. Hän ripustaa kaupungin kaasulyhtyihin valot kuin yötaivaalta poimitut tähdet. Monena iltana olen imenyt näkyä itseeni, sitä, kuinka valot syttyvät yöhön pehmeänä nauhana. Katulyhtyjen hohde leviää notkeana iltaan ja maalaa uudestaan kadut ja rakennukset, koko Helsingin. Valo virtaa ikkunasta sisään, kurottuu hellästi ylleni, jättää hohteensa minuun ja lohduttaa niin kuin ajatus kukista nyt.


Mila Teräs avaa lukijalle Schjerfbeckin sielunmaisemaa ja hänen loputonta kipeää kaipuutaan saada vain maalata, maalata, maalata. Mutta taiteilijalla on paitsi palettinsa ja maalaustelineensä myös äiti, joka on kuin lukki. Jos yritän liikahtaa omaan suuntaani, hän rientää paketoimaan minut seittiinsä.
Ja on myös arki, se suuri lähes hallitsematon, jolle ei voi mitään, on ne naisen työt:

- Oletko unohtanut, että meillä on siivouspäivä?


Schjerfbeck yritti koko elämänsä sukkuloida arjen realiteettien ja vaatimusten sekä luomisvimman ristitulessa. Se oli kuin ratkaisematon yhtälö, joka ei antanut rauhaa vaan pakeni sitä mukaa, kun sitä yritti selättää. Mukana kulkivat myös lonkkavamma, taulunostajien odotukset, oma sisäinen kuohunta, suhde äitiin, ja  maailman meno ylipäänsä. Elettiin nälän ja sodan aikoja. Maailma nyrjähteli monin tavoin.





Kuvahaun tulos haulle Helene Schjerfbeck

Helene Schjerfbeck maalasi ranskaksi.




Jäljet-kirjassa fakta ja fiktio paiskaavat kättä. Myös muistoilla on suuri rooli teoksen kehyksenä. Ruotsin Saltsjöbadenissa ikääntynyt taiteilija muistelee elämäänsä ja käy vuoropuhelua maalari-kirjailija Helena Westermarckin kanssa.


Mila Teräksen versio Schjerfbeckin elämästä on nautittavaa luettavaa, mutta sinällään mitään uutta hän ei sen kautta tarjoa. Lukiessani huomasin jopa häiriintyväni siitä, että mielessäni väijyi kaiken aikaa Rakel Liehun yhtälailla upea kirja Schjerfbeckistä,  Helene (2003). Rakenteeltaankin kirjat muistuttavat toisiaan. Kummassakin kirjassa on alussa sekä runo että repliikkisitaatti, ja kerronta etenee paikkakuntien ja vuosilukujen tahdittamana. Kerrontatapa on molemmissa lyyrisen kaunis, kuin siveltimen veto.

En halua että sisimpäni on kaikkien sormeiltavana...Kuin minut miniatyyrinä pantaisiin lautaselle ja haarukoitaisiin suupaloina! Tutkikoot taulujani. Sanon niissä kaiken. Kaiken mitä tiedän, ja enemmänkin. (Rakel Liehu, Helene)





Kuvahaun tulos haulle helene schjerfbeck äitiLukemaan kumartunut nainen,
vanhuuden kalpea äiti,
talven koskettama,
iho ohutta paperia,
ihminen,
joka istuu vierelläni silloin, kun kaikki on epävarmaa,
virvoittavat sanat kaikkein polttavimmassa hiljaisuudessa.
Häntä ei voi pelkistää.
Se, että maalaan äitiä, on kaikkein suurinta läheisyyttä.
( Mila Teräs, Jäljet)
                                                             





⭐⭐⭐⭐


* Tea









Lähetä kommentti